keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Ruotsin mallin mukaanko?

Ruotsin hallitus on jättänyt valtiopäiville esityksensä uudesta kestävästä suurpetopolitiikasta. Suomessa esitys ehdittiin jo uutisoida niin, että Ruotsi olisi karsimassa rajusti suurpetokantoja. Oletetusti perään kysyttiin, että aikooko Suomi seurata Ruotsin esimerkkiä. Sitä kysyttiin myös minulta, mutta kun en ollut vielä perehtynyt esitykseen, en ottanut kantaa.

Nyt olen esityksen lukenut. Ennen kuin vastaan yllä mainittuun kysymykseen, lienee paras analysoida mitä Ruotsin hallitus oikeasti valtiopäiville esitti.


Ruotsin hallitus ei ehdota leikkuukirvestä suurpetokantoihin. Kyseessä on varsin kokonaisvaltainen esitys siitä, miten vaikea kysymys suurpetokantojen säilyttämisestä elinvoimaisena ja kansalaisten hyväksyntä voitaisiin sovittaa yhteen.

Ruotsi asettaa kansalliselle tasolle suotuisan suojelutason mukaiset kannankoon viitearvot. Esitetyt luvut eivät ole kannanvaihteluväli, johon suurpetokannat leikataan – kuten asia on ilmeisesti ymmärretty - vaan tutkimuksen tuottamasta arviosta siitä kannan koosta, joka vähintään tulisi olla, jotta riski lajin sukupuuttoon kuolemisesta olisi riittävän pieni. Tässä laskentamallissa Ruotsi soveltaa samaa mallia, mitä Suomi käytti jo Suomen susikannan hoitosuunnitelmassa. Samaa mallia myös EU:n komissio esittää käytettäväksi julkaisussaan Guidelines for Population Level Management Plans for Large Carnivores.

Suden ns. suotuisan suojelutason viitearvoksi Ruotsin hallitus on esittämässä 170-270 sutta. Karhulla se olisi 1100-1400 yksilöä, ilveksellä 700-1000 yksilöä, ja ahmalla 500-600 yksilöä. Edellisessä esityksessään muutama vuosi sitten Ruotsi asetti ns. katon susien määrälle. Komissiolle tämä ei kuitenkaan sopinut. Nyt tällaisesta suurimmasta hyväksytystä määrästä susia ei Ruotsissa enää puhuta.

Ruotsin hallitus esittää, että kun suurpetojen kannat ovat jo ylittäneet nämä nk. viitearvot, voidaan suurpetopolitiikassa lisätä joustavuutta ja alueellista harkintaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ns. vahinkolupien käyttöä (skyddsjakt) ei rajoitettaisi ennalta määrätyllä kiintiöllä millään alueella ja missään olosuhteissa. Lisäksi Ruotsin hallitus esittää, että kun kyseessä olevan suurpetolajin kannanhoitoalueelle asetettu minimitaso ylittyy, niin voidaan aloittaa ao. alueella lääninhallitusten päätöksillä ns. kannanhoidollinen metsästys (licensjakt) ja että näillä kannanhoidollisilla luvilla voitaisiin myös pienentää tietyn suurpetokannan kokoa.

Uskokaa tai älkää, mutta tähän saakka Ruotsi on seuraamassa Suomen esimerkkiä!

Suomessa susikannan hoitosuunnitelmassa asetettiin samalla laskentamallilla susikannan pienin elinvoimainen kanta: 20-25 laumaa, joka vastaa yksilömäärältään suurin piirtein Ruotsin hallituksen esittämää tasoa. Karhulle ja ilvekselle emme esittäneet hoitosuunnitelmassa vastaavaa tasoa, koska lajien kannat olivat jo tuolloin elinvoimaiset. Periaate Suomessa on ollut, että kun laji on elinvoimainen, voidaan sallia kannanhoidollinen metsästys, jolla voidaan myös tarvittaessa pienentää kantaa. Näin on tehty karhun ja ilveksen osalta. Lisäksi karhun ja ilveksen osalta emme ole enää asettaneet erillistä kiintiötä ns. vahinkoperusteisille luville. Niitä Suomen riistakeskus on voinut myöntää harkintansa mukaan. Suden osalta tätä ei ole sallittu, koska kanta ei ole sitten vuoden 2006 ollut yli minimikantatavoitteen. Samasta syystä emme ole sallineet suden ns. kannanhoidollista metsästystä.

Näiltä osin Ruotsi on seurannut Suomen esimerkkiä. Ruotsi on kuitenkin vienyt esityksensä meitä pidemmälle. Tasolle, johon mekin olemme pyrkineet, mutta emme vielä päässeet.

Ruotsi on ottamassa käytännön, jonka mukaan ns. kannanhoidollisissa luvissa ei olisi ennalta määrättyä kiintiötä, jos kansalliset tavoitteet ylittyvät ja jos on asetettu lisäksi maakuntakohtaiset minimikantatavoitteet (yksilömäärä tai pentuemäärä) sekä vahvistettu ko. lajille sekä valtakunnallinen että maakunnallinen hoitosuunnitelma. Maakuntakohtaiset minimikantatavoitteet sekä hoitosuunnitelmat valmisteltaisiin osallistavalla tavalla laajapohjaisesti maakunnissa, mutta ne alistettaisiin Ympäristöviraston vahvistettavaksi.

Ruotsi on siis ottanut lusikan kauniiseen käteen muutaman vuoden takaisesta ylilyönnistään. Bryssel opettaa siinä missä Siperiakin. Ruotsin esitys pohjautuu Suomen malliin, mutta se on päivittänyt ratkaisuehdotuksensa tähän hetkeen: Enää ei ole suurpetopolitiikassa kyse vain pelkästä lajien suojelusta, vaan myös suojelun hyväksyttävyydestä ja sosiaalisesta kestävyydestä.

Olisiko Suomen siis syytä seurata Ruotsin esimerkkiä?

Ruotsin esitys on hyvä ja perusteltu. Eli mielestäni vastaus on kyllä. Meidän olisi Suomessa syytä ottaa heiltä mallia juuri näiltä osin. Suomen ja Ruotsin kulttuurit kuitenkin eroavat toisistaan. Meillä ei ole Suomessa yhtä vahva konsensushakuinen toimintakulttuuri kuin Ruotsissa. Suomessa rintamalinjat suurpetokysymyksissä ovat tällä hetkellä kaukana toisistaan ja epäluulo vastapuolta kohtaan syvä.

Vastakysymys kuuluukin, että kykenemmekö Suomessa siihen? Pystymmekö luomaan oikeanlaiset keskustelua sallivat ja konsensusta hakevat maakunnalliset foorumit, jotka voisivat ottaa perustellun vastuun suurpetokantojen maakunnallisesta hoitamisesta siten, että emme olisi taas EU-tuomioistuimessa?

Siihen minulla ei ole vastausta. Toivottavasti käynnistämämme suurpetopolitiikan ulkopuolinen evaluointi sen löytäisi.



Sami Niemi, neuvotteleva virkamies

perjantai 30. elokuuta 2013

Yhteispelillä se sujuu

Riista- ja petopolitiikan keskiössä on eri intressiryhmien tavoitteiden rinnalla myös näiden tahojen välinen kyky ja halu tehdä yhteistyötä. Eri näkemysten yhteensovittamisessa on oma haasteensa, kuten olemme kuluvana vuonna jälleen nähneet. Parhaiden kansallisten ratkaisujen löytämistä kuitenkin edesauttaisi paitsi toisen osapuolen näkemysten  kuuntelu ja arvostaminen, myös keskinäinen luottamus. Petopolitiikan arviointityöllä, jonka olemme alkuvuodesta käynnistäneet, pyrimme edistämään tätä rakentavaa vuoropuhelua.

Viime viikolla järjestimme Kuhmon kaupungin kanssa haaskaseminaarin. Sen tarkoituksena oli koota Suomen paras asiantuntemus koolle pohtimaan, miten yhteensovitetaan metsästyksen ja kasvavan suurpetoturismin tavoitteet osana laajempaa riistanhoitoon - ja suurpetoihin liittyvää kokonaisuutta. Tilaisuus onnistui mielestäni erittäin hyvin. Näkemyseroja tarvittavista toimenpiteistä tuli odotetusti esiin, mutta välttämättömäksi koetun lainsäädännön uudistamisen pohjaksi oli paljon yhteisymmärrystä.  Yksi tilaisuuden keskeisimmistä yhteisistä näkemyksistä pohjaa suomalaisen metsästyksen erääseen peruslähtökohtaan eli haaskalta ei suurpetoja ammuta.

Karhunmetsästyksen alku nousi odotetusti uutisotsikoihin. On todella valitettavaa, että samalla otsikoihin nousi myös kepulikonstien eli haaskojen käyttö karhunmetsästyksessä. Kuhmon tilaisuuden taustalla oli myös tiedossa oleviin haaskapaikkoihin pohjaten epäily siitä, että osa metsästäjistämme alentuu näin halpamaiseen toimintaan. Sangen tuoreen metsästyskortin omistajana muistan erittäin hyvin, miten kurssimme pitäjä monessa yhteydessä korosti metsästyksen eettistä hienoutta, josta suurpetojen ’’haaskametsästyksessä’’ ei ole tietoakaan.

Luottamukseni suomalaisiin metsästäjiin on kuitenkin suuri ja uskon valtaosan toimivan lainsäädännön ja yhteisten pelisääntöjen mukaisesti omasta tahdostaan. Hallinnolle luottamus metsästäjiin on välttämätöntä. Kolmiolaskennat ja tietojen syöttö TASSU- järjestelmään pohjautuvat metsästäjiin. Tekemällä tämän työn hyvin, metsästäjät hyötyvät oikeista ja oikeudenmukaisista päätöksistä metsästyskiintiöille eri puolilla Suomea.

Metsästäjien tekemän työn rinnalla tieteellisellä tutkimuksella on merkittävä vaikutus tulevissa päätöksissä. Aiempaa avoimempi keskustelu tutkimustuloksista ja –menetelmistä on selvästi tarpeen luottamuksen lisäämiseksi. Myös tutkimusten suunnittelussa tulee keskustella kaikkien niiden tahojen kanssa, joiden toimintaan tuloksilla voi olla vaikutuksia. Käytännön ääntä ja kokemuksia on sekä tutkijoiden että meidän virkamiestenkin syytä kuunnella tarkalla korvalla. Yhteistyö on paras kansallinen voimavaramme koskien riista- ja petopolitiikan hallinnointia  ja toteutusta. Tämän yhteistyön onnistuminen riippuu vain meistä ihmisistä, ei metsän eläimistä.   

Jaana Husu-Kallio, kansliapäällikkö







perjantai 23. elokuuta 2013

Pahaa sutta ken pelkäisi …

Pedot puhuttavat maakunnissa ja mediassa. Erityisesti sudet ovat päivittäin puheenaiheena. Maa- ja metsätalousministeriö vastaa petopolitiikasta ja olemmekin päivittäin puun ja kuoren välissä tässä susiasiassa.

Muutamia faktoja susista: Maailmanlaajuisesti susikanta on elinvoimainen, kokonaiskanta-arvio on 150-200 000 yksilöä. Sutta metsästetään melko vapaasti useissa valtioissa, kuten esimerkiksi Virossa ja Venäjällä, joissa on runsaat susikannat aivan lähialueilla. Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi ja rauhoitettu, ja Suomi on sitoutunut ylläpitämään suotuisan suojelutason myös suden osalta liittyessään Euroopan Unioniin. Suomen susikanta-arvio on vaihdellut 130-250 yksilöön viimeisen 10 vuoden aikana. Suomessa sudella ei kuitenkaan mene hyvin. Kanta ei ole toipunut muutaman vuoden takaisesta notkahduksesta.

Mikä sitten aiheuttaa Suomessa keskustelua. Olen itse ymmärtänyt, että suuret ongelmat ovat syntyneet vasta viime vuosina, kun sudet ovat levittäytyneet tiheään asutuille seuduille. Ääriesimerkkinä Lounais-Suomen laumat, jotka asuvat käytännössä keskellä asutusta ja liikkuvat päivittäin pihoilla. Näillä seuduilla ei ole isoja metsäalueita, eikä susia ole ollut 100 vuoteen, joten tilanne on uusi. Lisäksi juuri näillä seuduilla sudet raatelivat todistetusti lapsia 1880-luvulla. Legendat ja historia elävät edelleen.

Maakunnissa susien asuinseuduilla asuvat kokevat aitoa pelkoa lastensa ja kotieläintensä puolesta. Lisäksi kunnille aiheutuu kustannuksia mm. koulukyydityksistä alueilla, joilla sudet liikkuvat asutuksen keskellä. Toisaalla kaupungeissa sutta ei ymmärrettävästi koeta uhkana, eikä aina ymmärretä maalla asuvien susipelkoa. Itse henkilökohtaisesti ymmärrän hyvin äidin tai isän pelkoa lastensa puolesta harvaanasutulla alueella, kun lapsi kulkee koulutietä tai leikkii pihalla, jonka lähistöllä sudet liikkuvat ja raatelevat isokokoisia eläimiä kuten peuroja. Uskon, että ainakin ne meistä, jotka ovat vanhempia, ymmärtävät tämän pelon. Asia luonnollisesti näyttää hieman erilaiselta Köyliön Vuorenmaan kylässä kuin Katajanokalta tai Keravalta katsottuna. Meidän tulisi kuitenkin nähdä tämäkin asia koko maan kannalta.

Ministeri ja ministeriön virkamiehet ovatkin aiheellisesti huolissaan ihmisten turvallisuudesta ja myös turvallisuuden tunteesta. Sitähän varten viranomaiset ovat, että voimme asua ja elää turvallisesti maassamme. Toisaalta viranomaisten on myös huolehdittava siitä, että susikanta olisi elinvoimainen, jota se ei nyt ole. Tässä(kin) asiassa olemme kuin harakka tervatun katon harjalla - Täytyy pysytellä tasapainossa ristiriitaisten asioiden keskellä. Susikanta on uhanalainen Suomessa, ja toisaalta on huolehdittava kansalaisten turvallisuudesta tasapuolisesti maan eri alueilla. EU luontodirektiivi ja kansallinen lainsäädäntö antavat vain hyvin rajatut mahdollisuudet toimia. Luontodirektiivin mukaan suden voi tappaa vain jos muuta tyydyttävää ratkaisua ei ole ja mm. yleistä turvallisuutta koskevista tai muista erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä. Mutta näiden säädösten puitteissa on myös toimittava, jos tilanne sitä vaatii.

Luonnonsuojelupolitiikassa on viimeisten vuosien aikana tunnustettu se tosiasia, että suurpetojen suojelussa ja kantojen turvaamisessa ei voida onnistua, jos suojelu ei nauti paikallisten asukkaiden hyväksyntää. Sosiaalinen kestävyys on myös suden suojelussa yhtä tärkeätä kuin ekologinen kestävyys.

Juha Ojala, luonnonvaraosaston päällikkö